"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!" —
"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte. Mutta Felicitas ja rintalapsi — he eivät vielä voi paeta kanssasi, heidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja minä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset eivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan todistuksia! Todistuksia!"
"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten omistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he kertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa pienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan. Kun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien vetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset lapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen aiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi joukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli palaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit olivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä saattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa hiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja seetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri oli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana."
"Eikö heillä ollut jäljennöstä?"
"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin se heidän kuolemansa jälkeen myytiin."
"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?"
"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan testamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen niin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa."
"Eikö ole todisteita?"
"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti."
"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!"