"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. — Aurinko on nyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee vielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt menen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti, Fulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä — niin, minun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi."
Ja hän astui huoneen ovesta sisään.
VIIDES LUKU.
Mutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. —
Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti, jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.
"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.
"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."
Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui papinkartanon kapealla portilla.
"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa",
Fulvius huolestuneena sanoi.
"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää heitä kuin sakea liima."