Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän, kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.
Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja; seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala ja kyyhkynen.
Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui aaltoillen alas hänen rinnalleen.
"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät", hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire; näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta asiansa ajaneet. — Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."
"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain —"
"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, — vaan sen kuiskasi sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus — että Johannes ehkä käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene, poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"
"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti hämmästyneenä.
"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat eivät siis olleet roomalaisia miehiä."
"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus, saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten pelosta.
"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin, heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät meidän vuodentulojamme nauti. — Enemmän kuitenkin kuin tämä lännestä tuotu ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että idästä, Ovilavasta ja Lentiasta, ei ole tuotu minkäänlaista ilmoitusta. Tosin tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille, mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä. No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen yletessäkin! — Mutta sinä, Stephanus" —