Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.
Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.
Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut: "Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.
Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja porttien suojelemisessa.
Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä, ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta sammuttaneet.
Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista. Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä, ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.
Vielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta sanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että ratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui vettä. — Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli? Siksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan sanomaansa kaikkein suorinta tietä?
Hänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli tehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja vasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli tosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen kärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä; sen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran höyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka oli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli lyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli näitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli luultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut kypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli takaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.
Enempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.
Mutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli edellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin tunnin matkan päässä olevalle "Halaunien kukkulalle", josta saattoi nähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan ikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka keisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli pitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.