Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt hänen sydämensä.
"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto häntä itäänpäin.
Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka haaralle.
Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata miestä.
Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.
Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt kulki hän jalkaisin.
Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään, hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".
"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä.
"Minä en tahdo enää elää!"
"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.
Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se putosi kahtena kappaleena hänen päältään.