Kun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski hän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan oriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi jalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten kautta tunkea papin huoneeseen.
Matkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja kuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja samassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo astui hänen eteensä.
"Sinäkö, tribuno?" huusi pakeneva.
"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?"
"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!"
"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse sinne. Sitten tulen auttamaan." —
Senjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti, rientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään, ja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta — liittolaiselleen.
Tuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien ja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.
"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa", ajatteli tribuno ja aikoi mennä pääovesta ulos. "Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat porttien edustalla!"
Vaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna kuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli germanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu; hän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.