"Aimo pyhimys! — Sehän on pakanain jumala."
"Ei, puolijumala."
"Yhdentekevää", jatkoi Rando. "Hän ei ainakaan ole auttanut roomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me alemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen bajuvarien kanssa — ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten metsästäjät! — päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo kaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät tribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään emme nähneet — hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta sieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi aniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen täytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi kapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen, ja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas nämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet —."
"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!" keskeytti häntä ylpeästi Helmdag-bajuvari. "Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme leijonan uljuus."
"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne? Karhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän kaltaisenne."
"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen", sanoi vanha Helmbert, tullen poikansa avuksi. "Tietysti te tiedätte enemmän kuin me, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin ei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit, meidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien kanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan siivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi silloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa kautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi kahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin kansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään: 'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi, ja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa. Kaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi Rooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä asti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja laulavat kansamme bardit [muinais-saksalaisten ja -brittiläisten laulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi."
"No niin! jatkan siis ja — teidän kunniaksenne. Kissojen — tai koska se sinulle, Helmdag, on mieluisampaa — leijonain lailla syöksyivät bajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin polkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä hänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja isaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen tuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi hevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä teimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että koko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka. Bajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse, hyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun pantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet ja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja monet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen. Kuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä vasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen linnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle, alkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs bajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä, sillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella, ja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin, kuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville kumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen paon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne asti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään rautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset olivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman iskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla kultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin purppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän laajalle loistavan, sinisen kilven."
"Hortar!" huusi silloin herttua Garibrand. "Veljeni poika, joka varastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi. Hänen kilpensä! — Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te bajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!"
"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä myöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko kapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt. Portin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan korkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät alati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä, epäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat hevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin sisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo bajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori Hortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään."
"Eläköön nuori Hortar!" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.