Mutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta. Eräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut kovaääniseen kiistaan.
Molemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten roomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan ottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti veistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää gratiota.
He olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja meluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja Vestralpia.
Siinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi sillä toista, joka heti veti tapparansa esille.
"Seis, Agilo!" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.
"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja", nuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.
"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia", huusivat molemmat riitelevät kuin yhdestä suusta.
"Minä sen ensiksi näin", huusi alemanni. "Minä tahdon sen lemmikkihevoseni rintalevyksi."
"Minä sen ensiksi käteeni otin", väitti häntä vastaan bajuvari. "Siinä kohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen lapseni kilpikehdon päälle."
"Riitanne on helposti ratkaistu", sanoi Vestralp, nosti kohtalon tyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.