"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka tällä kertaa — Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"
Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne alkoivat vähitellen kyteä.
Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.
Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla, ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.
"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne alas! Sammuttakaa soihtunne taikka — Votanin keihään kautta! — ei yksikään teistä jää elämään."
Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."
Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi:
"Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"
Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia, isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.
"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."
Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi. Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin tekivät useimmat orjatkin.