"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut roomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja kultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella, joukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään ja rintaliinan hänen hartioiltaan — missä oli silloin Jochem, tätini poika, joka häntä saattoi?
"Hän pakeni nopeasti vaaraa ja jätti kyyhkysen korppikotkien kynsiin."
"Minä olen rauhan mies", selitti Jochem häpeissään, "käteni ei käyttele väkivallan miekkaa."
"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen kanssansa.
"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä miekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia askeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan isänsä syliin.
"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen askeleitaan."
"Hyvä on", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, "minä menen, tällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria liikeasioita hoitamaan."
"Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?"
"Justinianuksen, itämaiden keisarin kanssa.
"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.