Hänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui vanha laulu:
"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin, tytär Siionin, sun vaivas vaimenee?"
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Sillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä tähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä Porta capuanasta.
Portinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.
Tämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat ja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta kukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua — niin neuvoi vanhanaikaisen puutarhataidon salaoppi — olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta tuottava aamuaurinko.
Kärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin ääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset illallisen jälkeen.
Tuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun asemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.
Hän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa vallitsi hiljaisuus.
Kaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät myrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan toisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen hurmaava laulu.