Totila ei enää jaksanut kauemmin odottaa.
Hiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain teiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa alla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.
Hän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia teitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa kuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi nopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.
Kun hän pääsi luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa.
"Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.
"Päästä, päästä, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua hänen syleilystään.
"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja kuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat meitä olemaan onnellisia.
"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi suuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi, nuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu mahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan."
"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti antautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan tuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan, ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen."
"Miksi et, rakas hullu?"