Silloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka nopeasti läheni saarta.
Hän kysyi Doliokselta tämän äänen syytä.
"Minä en kuule mitään", sanoi tämä. "Olet liian kiihoittunut, tule huvilaan."
Dolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja portaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan. Puutarhasta, joka — kuten hän elävästi muisti — sijaitsi molemmin puolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.
Vihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan kuparioven eteen.
Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. — Lyönti kaikui kumeasti holvikäytävissä. — Ovi lensi auki.
Amalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt tästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän muisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli äsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.
Synkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt tuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.
"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä talossa?" kysyi hän.
"Hän hukkui aikoja sitten järveen", vastasi ovenvartija välinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.