"Minä tiedän", sanoi hän, "että sinä olet itseksesi soimannut minua siitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan istua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden. Mutta se ei ollut julmuutta.
"Näetkö: se oli omaksi hyödyksesi.
"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on sinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi vuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä."
Tyttö tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä itkien silmiin.
"Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi", sai hän vain sanotuksi.
"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat ovat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava ankara."
Vanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta hänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän aikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä tarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.
"Komealta hän näyttää", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja hallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan — mutta kukapa kaikki tietää."
Silloin Atalvin ei enää voinut pidättää itseään.
"Äiti", huusi hän, "täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää."