Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan ohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia he lähtivät pakoon.
"Pois täältä, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heidän täytyy olla, jos mielivät meidät kiinni saada."
Tuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei uskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle tuntematon.
Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön. Pysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.
Nyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan.
"Uliaris!" huokasi hän. "Mirjam!
"Napoli — me näemme vielä toisemme."
Hän käski lähteä Roomaan päin.
Mutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan pyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.
Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän hevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: "Missä on tyttö, joka häntä varoitti!