Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:
"Saman tekevää.
"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."
Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille, ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.
Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.
Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä — ei ainoakaan päästänyt huokaustakaan.
Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat vierekkäin.
Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.
Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.
Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän saakka solan suulta.