Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.
Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.
Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi
Teoderikin sotalippua.
Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.
"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin kuolla?
"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari
Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.
"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan kuolinpaikan arvon mukaisesti."
Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:
"Pohjolasta Bysanttihin
Roomaan — retki kulki.
Goottien tähden nousu nähtihin.
Nyt tää maa sen syliins' sulki.
Esiin miehet, viime maine
viime voimat saakohon.
Sankarnimen saamme vainen.
Käydään, gootit kuolohon!"