Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä uhkaavaa, terävää sähinää.
Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet olivat kai herättäneet sen unestaan.
Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."
Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:
"Alarik! Alarik!"
Se kuului aivan sotahuudolta.
Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.
Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään seivästäen sen maahan.
Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan ympärillä.
"Goto, oletko vahingoittumaton?"