"Miksi olet käyttänyt vasta viimeaikoina tätä runomittaa?"
"Munkit laulavat sillä tavalla latinalaisia laulujaan, samoin papit kirkossa. Kuulin sen kerran iltahämärissä Pyhän Pietarin basilikassa. Kirkon ovet ja akkunat olivat auki. Iltarusko valoi omituisia värejään sisään. Alttarilla palavien kynttiläin punertava valo yhtyi niihin. Pyhä savu pilveili kattoa kohti ja näkymättömät kuoripojat lauloivat helein äänin kuorikellarissa, jonne erästä kuollutta haudattiin. Silloin kuulin ensi kerran tämän runomitan, jossa säkeet ovat samanlaiset, mutta sittenkin erilaiset. Säkeet hivelivät korvaani. Koetin käyttää samaa runomittaa kielellämme. Koe onnistui erinomaisesti."
"Niin, loppusoinnut sopivat toisiinsa kuten — kuten kypärä päähän — kuten miekka huotraan.
"Kuten huulet huuliin suudellessa."
"Vai niin, joko sinä sellaisia olet kokenut? Se on liian aikaista!"
"Olen suudellut vain kaunista sisartani Gothoa", virkkoi nuorukainen punastuen.
"Puhutaan nyt loppusoinnuista ja runoista. Mutta sinä et saa kokonaan laiminlyödä isien tapaa, pyhää tavurunomittaa."
"En suinkaan! Se sopiikin monessa paikassa paremmin. Se on voimakkaampaa kuin tämä hivelevän suloinen runomitta.
"Kun vanhan runomitan poljento voimakkaana kaikuu, vaikuttaa se minuun kuten vinha tuuli, joka panee puiden latvat kohisemaan ja taivuttaa puun toisensa jälkeen."
"Sinun huuliasi, rakas poika, on laulun jumalatar koskettanut.