Kuinkahan monta sydäntä, jotka vielä tänään sykkivät ylpeinä, iloisina ja elämänhaluisina, oli siihen mennessä muuttunut kylmäksi.
Tällä tavalla unelmoiden ja miettien hän katseli taivasta ja laaksoa.
Hän ei huomannut, että aurinko oli jo aikoja sitten laskenut; että pimeä oli äkkiä tullut.
Leirissä paloi jo muutamia vartiotulia.
"Omituinen kohtalo", puheli neitonen itsekseen.
"Iloisena elelin minä vuosikausia melkein kokonaan unohtaen lupauksen, joka sitoo minut tähän paikkaan.
"Silloin äkkiä pilvientakainen käsi sieppaa minut ja kuljettaa minut kuin väkivallalla tähän määräpaikkaani, jota en sentään ole itse valinnut.
"Peloittavan, ikävän odotuksen jälkeen minä noudatan — paeten taas näiden muurien varjosta — ystävän houkuttelevaa ääntä ja astun iloon ja onnellisten maailmaan. Vaihdan tämän haudanhiljaisuuden riemuisaan kihlajaisjuhlaan kuninkaan linnassa.
"Mutta taas — hääjuhlan kynnyksellä — kohtalon käsi tarttuu äkkiä minuun, riistää meidät kaikki ilosta ja riemusta ja vie minut rakastettuni kanssa odottamaan ratkaisua — juuri täällä, paikassa, johon kohtaloni on niin läheisesti liittynyt.
"Onko se enne?