Uudistalot, kaukana toisistaan jokien varsilla, olivat aina vahvojen varustuksien ympäröimiä; mutta sittenkin oli niille uhkaavain päällekarkausten vaara alati tarjona. Alinomaisessa sodassa elivät nuoren Amerikan perustajat, nämät rautaiset miehet, jotka, osaksi sorretun uskonsa tähden, osaksi valtiollisen vapauden toivossa, jota eivät saaneet vanhassa Europassa nauttia, osaksi seikkailuhalusta, olivat kirveineen aseineen tunkeuneet syviin metsiin ja laskeneet sinne suuren amerikkalaisen vapaavallan ensimmäisen perustuskiven. Sillä vapaat tunsivat he olevansa, vaikka he aina edelleen kuuluivat europpalaisen ruhtinaan vallan alle. Ensin oli sinne muuttanut ruotsalaisia, Kustaa Aadolfin urhoollisia sotureita, jotka Saksanmaan tappelutantereilla olivat taistelleet kolmekymmen-vuotisessa sodassa, sitten hollantilaisia ja viimein englantilaisia, jotka ajan kuluessa riistivät itsellensä vallan, muuttivat Manhattan maalle rakennetun kaupungin, New-Amsterdamin nimen New-Yorkiksi, Yorkin herttuan kunniaksi, ja nimittivät koko tämän äärettömän suuren maan Uudeksi Englanniksi.
Muutaman peninkulman päässä Hudsoniin juoksevan Mohawk-joen suusta oli kauniissa laaksossa hollantilaisen Joost van Bombelerin uudistalo. Siinä asui noin neljäkymmentä henkeä, nimittäin: van Bombeler itse, hänen vaimonsa, tyttärensä Gesina ja kaksi poikaa Adrian ja Cornelius, kuusi muuta perhettä ja muutamia valkoisia ja mustia palvelijoita. Viime mainitut olivat orjia, vaan kun heitä hyvin kohdeltiin, olivat he uutterat työssään ja uskolliset. Ruotsalaiset ja englantilaiset uudisasukkaat olivat tavallisesti jotenkin varattomia, jota vastoin hollantilaiset olivat ylimalkaan lähteneet kotimaastansa melkoisen varakkaina ja sen vuoksi olivatkin heidän uudistalonsa enimmiten paremmassa kunnossa kuin muitten. He eivät mielellään luopuneet kotimaisista tavoistaan, ja niinmuodoin toivat he mukanansa joukon huonekaluja ja ylellisyystavaroita, joita paitsi he eivät luulleet taitavansa tulla toimeen. Yksin tiiliäkin tuottivat he huoneitansa varten Hollannista ja kuljettivat niitä suurella vaivalla ja kustannuksella jokia myöten, ikäänkuin ei Amerikassa olisi ollut rakennus-aineita yltäkyllin. Weltewredenin uudistalossa Hudsonin rannalla olivatkin päähuoneet rakennetut täänkaltaisista pienistä keltaisista tiileistä, jotka olivat kotoisin hollantilaisista tehtaista valtameren toiselta puolen.
Vara-aitat ja ladot sitä vastoin olivat puisia, mutta nekin niin huolellisesti rakennetut, että olivat paljoa sievemmän näköisiä kuin metsäkorven muitten uudisasukkaitten karkeasti ja rumasti rakennetut puulinnoitukset, joiden omistajat eivät pitäneet väliä alankomaalaisten sievyyden ja siisteyden halusta. Korkea paalutus ympäröi pientä asuntoa ja paalutuksen ulkopuolella leveine runsaskasvuisine maissi- a riisivainioineen, sekä vehreine mehukkaine luhtaniittyineen, joista iloinen karja sai ruohonsa, näytti tämä suloiselta ja rauhalliselta tienoolta keskellä äärettömän laveaa aarniometsää, jossa piileskeli niin salaisen kauhistavia ja hirmuisia vaaroja.
Iltapuoleen kauniina syyspäivänä istui Mynheeer van Bombeler leveähaaraisen omenapuun alla oven edessä, rauhassa polttaen piippuaan, joutilaana, arvokkaana päämiehenä tarkasti katsellen miten uudisasukkaat ahkeroiden leikkasivat runsasta vuodentuloa ja korjasivat sitä latoihin. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, suuri ja voimakas. Hänen verevän-punaisista kasvoistaan oli parta aina kokonaan ajettu. Ruskea valetukka peitti hänen päänsä, ja sen päällä oli hänellä vielä musta samettilakki. Hänen muu pukunsa oli samanlainen kuin Amsterdamin tahi Haarlemin porvareitten, kun he ovat luopuneet töistänsä ja toimistansa ja joutilaina vaan enää katselevat maailman menoa.
Näin istui hän hetken ääneti puhallellen savukiehkuroita merenvahapiipustansa, kunnes huomasi paalutuksen portista astuvan sisään nuoren miehen, joka nopein askelein lähestyi häntä. Tulija oli kaunis ruskeakähäräinen, kirkaskatseinen, sinisilmäinen ja älykkään näköinen nuorukainen, nimeltä Gisbert van Delft. Ollen herra van Bambelerin kaukainen sukulainen toivoi hän, vaikka olikin köyhä, voittavansa ihanan Gesinan käden. Hän palasi juuri metsästys-retkeltä, jonka heti huomasi hänen saaliistansa, muutamista ammutuista linnuista ja oravista, jotka riippuivat hänen vyöllänsä ja pyssynsä hihnalla. Pitkästä matkastansa näytti hän uupuneelta.
"Herra Gisbert!" lausui vanha herra ystävällisesti moittien ja pilkallisesti tarkastellen saalista, "eipä todellakaan maksanut vaivaa muutamien linturaukkojen ja oravien tähden viipyä poissa kolmea päivää, nyt kun jok'ainoaa kättä tarvitaan elon-leikkuuseen."
"Pelkäänpä, enoni", vastasi nuori mies hätäisesti, "että pian tarvitaan joka kättä hirmuisempaan työhön. Nämät pienet elävät ammuin vasta palatessani. Minun saaliini on tärkeä, vaikka paha uutinen."
"Ja mikä se olisi?"
"Meitä uhkaa vaara. Indianit tuumivat päällekarkausta. He kokoontuvat Georg-järven rannoille ja aikovat suurissa joukoissa ahdistaa uudistaloja Hudsonin…"
"Joutavia! se on vaan tavallista lorua. Elämmehän me sovinnossa Mohawkien ja heidän naapuriheimojensa kanssa. Vasta neljä viikkoa sitten olivat muutamat heidän päämiehistänsä luonamme tavallisia lahjojamme ottamassa. Osoittivathan he silloin vaan ystävyyttä."