Sydänyön aikana saapui Gisbert Mohawk-joen suuhun, jonka ohitse hänen oli kulkeminen päästäksensä matkansa perille. Yö oli pimeä, ainoastaan pyrstötähti levitti, jokeen kuvastuen, vaaleaa epäselvää valoansa. Miten parhaiten taisi, vältti nuori mies keski jokea ohjaten venheensä rantaa myöten, pysyäkseen siten korkeitten metsäisten kukkulain varjossa. Tarkasti katseli hänen erämaan ilmauksiin tottunut silmänsä ympärilleen, eikä ainoakaan metsäkorven ääni jäänyt häneltä huomaamatta. Hänen vaatteesen kääritty melansa sukelsi äänettä veteen, ja taitavan perämiehen vakavuudella ohjasi hän veneen tahtonsa mukaan. Pyssy oli hänellä vieressänsä laukaisukunnossa; sen kuula osasi melkein aina tarkoitettuun pilkkuun, sillä Gisbert oli paras ampuja koko uudisasutuksessa.
Paljaat, korkeat kalliot kohoavat jyrkästi ylöspäin Mohawk-joen suussa ja niiden välitse virtaa vesi eteenpäin. Nuoren miehen silmät katselivat tarkasti kallioitten huippuja, missä hän äkkiä näki peloittavan näön: suurenmoinen voimakas indiani, varustettu joutsella, nuolilla ja kiiltävällä tapparalla kohosi kohoamistaan pimeydestä, selvästi näkyen vaaleassa kuutamossa. Hänen päässään liehui kotkan sulka, varmana merkkinä siitä että hän oli sotaretkellä.
Indiani oli jo silminnähtävästi huomannut yksinäisen venheen.
Gisbert tarttui pyssyynsä virittäen hanan.
Mutta samassa kuului kalliolta huuto, joka täytti hänet ilolla. Algonquinien, uudisasukkaitten kanssa aina sovinnossa elävän pienen indiani-heimon sotahuuto kaikui kimakasti hänen korviinsa ja äänestä tunsi Gisbert yhden indianilaisista ystävistään: Unkaan Algonquinien päällikön pojan, jonka hän usein oli tavannut metsästysretkillänsä.
Nopeasti souti hän rannalle odottaen kalliolta alas astuvaa indiania. Hetken perästä hyppäsi punaihoinen soturi venheesen, ja nuori perämies huomasi nyt, mitenkä ystävän silmät, jotka tavallisesti osoittivat lempeyttä ja ystävällisyyttä, nyt olivat muuttuneet, miten ne säihkyivät tuimaa uskaliaisuutta, milt'ei pirullista raivoa.
"Mitä teet valkoinen veljeni näin myöhään joella", kysyi indiani englannin kieltä murtaen. "Tiedäthän että näin antaudut suuriin vaaroihin."
"Sen tiedän", vastasi Gisbert. "Juuri estääkseni sitä vaaraa, jonka taivaan loistava tähti on meille tuottanut, riennän Albanyyn varoittamaan päällikköä ja pyytämään häneltä valkoisia sotureita avuksemme. Luulevatko Algonquinitkin suuren hengen asettaneen tämän valon taivaalle punaihoisille miehille merkiksi, että heidän muka on hävittäminen valkoiset uudisasukkaat?"
"Eivät", vastasi Unkas. "Algonquinit pitävät liittonsa eikä heillä ole mielessään mitään pahoja aikeita valkoisia kohtaan."
"Mutta, punainen veljeni, huomaanhan sinun kuitenkin olevan sotaretkellä?"