"Oli."
"Se on Gesina! oi", ähkäsi nuorukainen kädet kasvoihin likistettyinä.
"Hän on enoni van Bombelerin tytär ja oli veljineen palausmatkalla
Albanysta kotiin."
"Sinä olet oikeassa, valkoinen veljeni."
"Tiedätkö, onko hän vielä elossa?"
"Kultakutrinen lilja on elossa ja makaa sidottuna venheessä viina-astioitten vieressä."
"Jumalan kiitos, siis on hänen pelastuksensa vielä mahdollinen! Entä hänen veljensä?"
"Tahdon näyttää sinulle missä he ovat", kuiskasi indiani tarttuen melaan ja ohjasi venheen toista suuntaa. Kymmenen minutin perästä saapuivat he paljasten kallioitten ympäröimään soukkaan lahdelmaan, jonka rannalla matalaa pensastoa runsaasti kasvoi. Unkas hyppäsi maalle ja hänen kumppalinsa seurasi häntä. Astuttuaan tuskin kaksikymmentä askelta, siirsi indiani taajan pensaan syrjään, ja Gisbert näki nyt kauhistuksekseen molempien serkkujensa ruumiit verissänsä, nuolien lävistäminä, päälaet punaisina hiuksien asemasta, jotka niiltä oli nahkoineen pois riistetyt.
"Etkö halua kostaa heille?" kysyi indiani. "Jos tahdot seurata minua sotaretkelläni, niin tapamme kaikki yhdeksän Mohawkia ja pelastamme valkoisen liljan ennen päivänlaskua."
"Siihen olen valmis", kuiskasi nuorukainen surumielin. "Oh kuinka syvästi tämä koskeekaan heidän kurjiin vanhempiinsa! Mutta voimmeko yksinämme toimittaa tämän kostotyön? Eikö olisi parempi viedä ensin ruumiit uudisasuntoon ja sitten vasta ajaa vihollisiamme takaa, kun meitä on useampia."
"Siinä kuluu vaan liian paljon aikaa", vastasi indiani. "Ruumiit ovat tässä hyvässä kätkössä, siihen asti, kunnes voimme viedä ne Weltewrdeniin. Minä tunnen Mohawkit, he eivät kuljeta varastettua viinaansa aivan kauas. Hyökätkäämme heidän päällensä kun kaikki ovat ehtineet tulla juovuksiin. Minun tapparani kyllä on tekevä hiljaista työtä; sinä, valkoinen veljeni, saat kultakähäräisen liljan, minä kaikki päänahat."