Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.
— Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä, jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä. Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin sen… En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas…
— Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n vihollinen; sanompa vielä senkin, että…
Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut, olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!
Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.
Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen, tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan, ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:
— Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua perikatoon.
XXII.
Krypta.
Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus, viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena esiintyy kaikkialla.