— Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.
Arkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in käsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä jätteillä… Mitä jos laulaisimme Te Deum [Kiitosvirren], lisäsi hän.
— Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä ennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.
Lormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien että taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla järkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli pukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.
Kenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan ja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista ja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan Bonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin hurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää, ilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään tunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille, masentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme nöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä julmana ja herättää kateutta!
Vasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi, selvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta. Mutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.
— Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle, mutta minä käyttäydyn piispana.
Ja nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan, puremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti kutkuttavalla ajatuksella:
— En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.