Hän vaikeni hetkeksi.
— Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.
Apotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla silmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.
— Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin professori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.
— Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki silmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.
Silloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut lukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:
— Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon, perustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun… Olenko todellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun kutsunut?… Domine, non sum dignus… [Herra, en ole arvollinen…] Veljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita rakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty tämän hiippakunnan piispaksi…
— Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä huudahdusta.
— Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla nöyryyttämään itseni alttarien juurella.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.