Herra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.
— No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!… Tulkaa luokseni nauttimaan jotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.
— Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoi
Rufin Capdepont.
— Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.
— Toisen kerran… toisen kerran… toisti herra Clamouse.
— Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä, jonka kaikki hyvin tunsivat.
Jokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman hämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.
Hän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken seisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti hän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta käytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi — lieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen — oli kosketellut tuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea ja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine säärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa verhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä kuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.
Apotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut ikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin hengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot, kaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska ja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti vääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen, melkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista leimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen tuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti jäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa, surumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt nähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa, nerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan kruunua.
— Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan, joka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen Saint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä ja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin ylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä…