— Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen lempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin mitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin, joista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi: "Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen enään pukeudu, non induam". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä Augustinus… Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja joita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä — Jumala olkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin tuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin teitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa minulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.
Sitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:
"Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies: Särjettyä ja nöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala."
Tätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan saarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia ja kumminkin oli hän puoleksi voitettu… Mikä muutos!… Kenties varapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että kohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana, löysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten kaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan paholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!…
Jalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet riidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän astui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi uudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.
— En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa, piispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan Lormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä pappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä kärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle alamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko kirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama Pietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi näkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi hänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä…
— Hänen seuraajansa… hänen seuraajansa… keskeytti rovasti Clamouse yhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.
— Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista kutsumustaan!…
— Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.
Tämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili jokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia askeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan enään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa jouduttamina, sakastin ovelle.