— Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan varapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen läpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan siveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen silmäystäkään.
— Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään kuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä irti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin Capdepontia kohti.
— Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia päiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori Mical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin raahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo varmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä hiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön… Valitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista täyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen edessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut sitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala, joka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä, ett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi entiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut arvottomaksi.
Nämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä lausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että peloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota taipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.
Tyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko ensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède ja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä hänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän oli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi jalomielinen.
— Kyllä on totta, herra, että eilen illalla… mutisi Clamouse-vanhus, joka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.
— Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään unohditte kaikki rajat.
— Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi varapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista ihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka lähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna suurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin minä!… Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka on minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa pienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En unohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita hän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta sitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän tahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan. Myöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin uljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana… Epäilemättä olin minä liiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa intohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää viettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa vaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän kirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen armo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa, että se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet pahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se tietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti ponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää meissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme inhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää, että tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On ihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus pahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta ja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta rodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini, älkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä Biscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa oli rautaa maan ja tulta taivaan varalle… Hyvät herrat, säälikää niitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina, tuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman ylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka lepoa.
— Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata puolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.