— Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.
— Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen innostuksen valtaamina.
Samassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti Mical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui kohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:
— Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!
XXIII.
Eläköön hänen ylhäisyytensä!
Tuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi todellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.
Hän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään uhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset. Koko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko syvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.
Pappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista kummastusta.
Polttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia vastaan.