Viimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein kummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on kirjoittanut: Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme välttäneet tuhmuuden. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät todellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.
— Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte? kysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.
— Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.
— Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!
— Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont kalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin käsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin näyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui meren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet mukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen tavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.
— Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas… Minä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena hän on ollut jo pari päivää… Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa… Hänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian… — Herra apotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että hän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen ylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan…
Hän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui mitä arvokkaammalla tavalla.
— Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti Lormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä silmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.
— Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.
Capdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.