— Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien päällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa kunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että terveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa piispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni; mutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti, jolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.
Sillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet arkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä piispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.
Tullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen, missä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa, olivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont pysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin. Tämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin suuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei enään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:
— Kain, kussa on Habel sinun veljes?
Mutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut mitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin uskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä hoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä hallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen aika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko pituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.
XXIV.
Karku.
Pienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat ihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella käytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle laulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:
— Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja! halleluja!
Mutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia viraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja maallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan, pyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään: