— Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään.
Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi. Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti. Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat tehneet piispan, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta, joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja ihaili… Siinä kaikki.
Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.
Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont, joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.
Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari, jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa rukoilemaan.
Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla. Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?… Sieltä ei ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut. Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.
Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja, ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän. Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden, että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi, joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan…
— Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.
— Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?
Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi, enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla. — Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan…