Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen penkiltä.
— Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, syleillen häntä hellästi.
Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan, jota hän piti työhuoneenaan.
Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla, muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa, joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla, olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.
Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.
— Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.
— Ja ainiaaksi, Eminensi.
— Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.
— Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne? kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.
— Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi kardinaali hymyillen.