Jumalinen kaupunki.
Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin sen näkee. Kapea Arbouse-virta, joka saa alkunsa ihanasta arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan Paperitehdaskaupungiksi, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä sijaitseva Luostarikaupunki, saapi nimensä kirkoista ja luostareista, joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko, myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa 3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan kelvolliseksi.
Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä, liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen. Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia, naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja, jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa. Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat, Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen parantajat ja — kukapa niitä kaikkia muistaakaan.
Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja suuri onkin heidän lukunsa siellä.
Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.
Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies, jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.
Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä uskaltavat uskovaiset — muita ei siellä olekaan — vapaasti vetää taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua; Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia juhlamenoja!
Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan ali-diakoonein, toista tonsuroittujen pihaksi — on taajaan istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.
Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli ali-diakonein pihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin tonsuroittujen piha, hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.
Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä sekamelskassa osallisena.