Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä, istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli jäännös Minimein luostarista.
Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin luokse ja sanoi:
"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"
Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, kirkkohistorian professori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti arvokkaasti.
Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he sanoisivat ja mitä ajattelisivat?… Ikävystyneenä naurettavaan toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.
Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas; terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka, jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.
"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle", soperteli läähättäen muuan apotti.
"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa osottaen.
Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.
"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen leikkinsä.