Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.
No, herra Capdepont!… No, herra ylijohtaja!… huusivat kaikki läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.
— Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen ympärillä seisoviin.
Beati pacifici [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja, lausui vanha Clamouse.
— Beati pauperes spiritu [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset], herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.
— Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti pimeyden ruhtinaan päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se, että hän kielsi häntä rakastamasta.
— Teidän ylhäisyytenne!… huudahti Capdepont säihkyvin silmin.
Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia.
Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina, ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.
— Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan hämmennyksestä.