Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista eläkettä…
Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa. Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.
Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista, seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:
"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"
Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana, hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta, tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.
Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa, lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen, joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä takaisin.
Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana, milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan. Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.
Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun vähäisinkin vastatuuli puhalsi?
Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies, jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?
Siveysopin professori pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.