— Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen! ajatteli hän itsekseen.
Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa oleva.
— Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään kysyä.
Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:
— Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!
— Mitä, tarkoitatko piispaksi?
Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.
Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut kuin tikarin pisto. Hän luki:
"… Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta. Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi, ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen…"
Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.