— Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee Moniteur'iin [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.
Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.
— Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän. Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä niinkuin julma todellisuus… Vapisen vieläkin muistaessani sitä. Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus… Näin ne aivan selvästi… ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs… Vihdoin pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta… Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili. Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut, mihinkä käsi tarttunut?… Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni vähääkään rohkeutta… Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta, löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita… En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni ahdisti…
Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan. Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta, mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin päämaalia yhä likemmäksi…
Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo niihin koskemaan… Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical, että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!
Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.
"Se on lapsellista, keskeytti siveysopin professori. Olkaamme vakavia."
— Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan?… Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.
— Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä, jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.
— Jumala varjelkoon!… Samassa kuin moitin muutamia paavin etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa, äitiäni.