— No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa elämän-tapojani vastaan.
— Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella, joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen sisällisessä elämässään.
— Näet siis…
XI.
Kirkollisasiain ministeerio.
Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.
Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä luo ja istuutui hänen viereensä.
— Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen…
— Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen tulikuuman kätensä.
— Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan, turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.