Hän osotti sormellaan taivasta kohti.
Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian vähän turvannut Jumalaan… Minä vapisen pelosta… Kun ajatus pyrkiä piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa! Mutta kuinka olen sittemmin langennut!…
Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä kysynyt?…
Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa, jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita, niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, instrumentum regni…
Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan edesvastauksen alaisena…
— Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä, kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä. Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden. Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä, niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä, tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän…
Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin huoneessa.
— Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut sinua enemmän karaistuneeksi.
— Karaistuneeksi! huusi hän.
Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän: