— Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt… Tu es sacerdos in aeternum! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo kauheat sanat kaikuivat korvissani… Jos olisin ollut maallikko, niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön. Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen, jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä, juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin minä hyökännyt esiin… Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "Te olette maan suola."

— Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi loppuun.

— Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti katunut?

Mical vastasi ivallisesti hymyillen:

— No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään, joka sinua enintäin viehättää?

— Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi
Capdepont vakavalla äänellä.

Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:

— No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta usein puuttuu…

— Jatka.

— Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan armeijan suojeluksessa.