— Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?
— Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua Luciferiin, pimeyden ruhtinaaseen… Mutta älkäämme nyt kiihottako itseämme turhaan.
— No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi valloilleen.
Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet melkein kumoon.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla, fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi päänsä alas.
Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.
— Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.
— Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne kumotuksi.
— Keino?
Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.