Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle tullut tavaksi.
— Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. — Uusi virka.
— Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.
Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.
Oletteko pahoin voipa, herra apotti —, kysyi hän hienotunteisella osanottavaisuudella.
Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori, yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman kalpea.
— Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini…
Enempää hän ei saanut sanotuksi.
— Äitinne?… kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.
— Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin… Ja kuinka voisin hänet tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa… Mutta mitä sille mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam, minä en tottele!… Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.