— Vanha tapa…
— Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?
— Olen, hyvä herra… Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan Lormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava kunnialliset hautajaiset.
— Se on häväistys!
— Itsehän niin tahdotte… Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle, ja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa, ripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee kulkemaan.
— Juhlasaatto!… Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan kysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.
— Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette velvollinen asettumaan.
— Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani? Minä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa de Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta ei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen saattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka parantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin pohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli maaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin karkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat opettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan toivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti salaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi nimitetyksi?
— Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla kannalla kuin näytte luulevan.
— Mistä te sen tiedätte?