Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi sillä hikistä otsaansa.
— Mikä tukahduttava kuumuus!… jatkoi hän. — Lavernède, emmeköhän menisi vähän sinun luoksesi?
— Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.
— Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?
— Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.
— Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in hullutuksissa… tahi oikuissa?
— Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?
— Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko… Tämän vilkkaan keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset myreissään häntä seurasivat.
— No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.
Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta hilliten suuttumustaan sanoi hän: