Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän suunsa itsepintaisesti kiinni.

Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä nukkunut…

Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä. Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja suostumattomuutta.

Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.

Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä…

Stefan katseli häntä kauan…

He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan. Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.

Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.

Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni, että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.

— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.