— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.
Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän liikkeelle hänen ikkunansa alta.
Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin raskaita kyyneleitä.
KATICA.
Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki nähdessään vankilaristikon.
Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.
Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon, mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.
Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia hiiliä.
Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen kytenyt.
He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.