Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen, että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois päänsä…
Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira olisi ymmärtänyt häntä!
— Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut tuollaisiin koiriin… Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi…
Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti.
Hänkin alensi ääntään.
— Ei, en anna sitä pois kenellekkään… En voi… Mutta voin lähettää sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle… Siellä se on niin mielellään… Kun joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa.
Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli.
Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan.
* * * * *
Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan… Kukahan ehkä nyt vielä puhui Stefan Aratósta?